Pakoon Lockdownia -kokemukseni

Korona-paussi tuntuu jatkuvan ikuisesti. Kuinka se käykään meidän kaikkien hermoille! En ole pystynyt tekemään kuvausmatkoja yli vuoteen. Kaipuu kasvaa ja kasvaa, ja päässäni muhii ajatus: miksipä lähteä Intiaan hakemaan jotain sellaista, joka saattaa odottaa aivan kotioven takana? Aivan varmasti Saksastakin löytyy paikkoja, joiden avulla voi ilmaista valokuvin ajan ja muiden elementtien mystistä yhteispeliä. Harmi vain, että Saksassa vallitsee täydellinen Lockdown, Korona-sulku, ja koko maa on kiinni. Toisaalta, juuri tämä on myös hyvä puoli koko hommassa: kun koko maa on kiinni, niin milloin olisikaan parempi hetki vierailla erityisissä paikoissa sekä aistia niiden energia ja vangita se valokuviin? Ei ainakaan ole ketään ulkopuolisia häiritsemässä. Kotvan aikaa mietittyämme ajatus lähdöstä kypsyy ja olemmekin jo täydessä touhussa matkavalmisteluiden kanssa.

Tarkoitus on olla reissussa matkailuautolla noin kuukauden ajan. Siitäpä herää kysymys, miten nelihenkinen, omakotitalon mukavuuksiin ja tilan avaruuteen tottunut perhe tulee niin pitkään toimeen vain 7,40 metriä pitkässä matkailuautossa? Miten lapsemme pärjäävät? Sekä 5-vuotiaalle pojalleni että myös kaksi vuotta nuoremmalle tyttärelleni tämä on ensimmäinen kerta, kun he saavat olla isän mukana kuvausmatkalla. Vaimolleni sitä vastoin tämä nomadielämä on jo tutumpaa: olemme ajelleet vuosikausia sitten 20 vuotta vanhalla Toyotalla 17.000 km pitkin poikin Uutta-Seelantia ja sitten vielä myöhemmin nelivedolla Islannissa. Minä itse olen oppinut arvostamaan jo kauan sitten sitä vapautta, jonka pyörillä liikkuva yösija tuo mukanaan. Jo pelkästään se, että voi käydä pitkäkseen missä tahansa työpäivän päätteeksi ilman että pitää palata hotellille nukkumaan, tarjoaa valtaisan edun. Toki asiassa on myös toinen puolensa ja omanlaisensa haasteet. Mistä saan sähköt? Missä pääsen suihkuun? Jo pelkkä vessassa käynti on paikoitellen oma seikkailunsa. Muistan vielä aivan liian hyvin, kun olin assistenttini kanssa Japanissa pienellä pakulla ja meidän piti tietenkin peseytyä jossakin. Menetimme todella paljon aikaa, kun meidän piti ajaa pitkiä matkoja uimahalleihin. Tällä kertaa peseytyminen täytyy järjestää toisin, koska lapset ovat mukana, ihan jo senkin vuoksi, että tämä on heidän ”ensimmäinen kertansa”.

Uusi kotimme tulee olemaan käytössämme kokonaisen kuukauden ajan. Sää on kaikkea muuta kuin eduksemme, mutta liikkuva High-Tech-kotimme ei ole mikä tahansa peli. Meillä on Carado T447, jossa on lämmitys, suihku, wc, kaksi vuodetta ja uskomattoman paljon säilytystilaa. Ja olemme sähkön suhteen omavaraisia! Auton takaosassa on paljon tilaa kaikille työssäni tarvitsemilleni laitteille ja varusteille. Otamme mukaan jopa vielä kaksi polkupyörää ja kokoontaitettavan sähköpyöräni. Takana olevassa perhevuoteessa mahtuisimme nukkumaan vaikka kaikki, mutta nostovuode kiinnostaa poikaani niin paljon, että teemme siitä meidän miesten oman nurkan. Hänen mielestään on hauskaa kiinnittää joka ilta turvaverkot kiinni omin pienin kätösin. On myös huvittavaa, miten hän joka aamu liukuu ylävuoteesta etumatkustajan penkille. Ylipäätään lapset suhtautuvat matkailuautossa asumiseen suurena seikkailuna. Olen vähän huolissani, miten voin yhdistää saumattomasti perheen ja työn niin pienessä tilassa. Mielessäni lasken aika paljon vaimoni kärsivällisyyden ja hänen läsnäolonsa tasapainottavan vaikutuksen varaan.

Ensimmäinen pysäkkimme on Schwarzwaldissa. Toisin kuin tähänastisilla matkoillani, matkatessamme nyt Caradolla tunnen jotenkin olevani rauhallisemmassa moodissa. Jo pelkät pienemmät työskentelytilat jarruttavat vauhtiani. Nautin siitä, että koti kulkee mukana eikä minun tarvitse työpäivän päätteeksi matkata minnekään yöpymään. Usein kuvatessani matkoilla yömyöhään, minua jo vaivaa valmiiksi ajatus siitä, että töiden jälkeen pitää vielä jaksaa kotimatkakin. Matkailuautolla liikkuessamme kaikki on toisin. Pystyn keskittymään täysin työhöni, koska tiedän, että perhe todennäköisesti kokkaa parhaillaan autossa, lapset leikkivät ja heillä on kivaa. Heillä on kaikki hyvin.

On jo todella myöhä ja kaikki muut nukkuvat, poika alaslasketussa vuoteessa, jonka turvaverkot hän on taas itse kiinnittänyt. Minua ei nukuta aivan vielä, olen vähän jännittynyt. Sitä paitsi haluan vielä tallentaa kameran tiedot ja viedä ne koneelleni. Vaikka nostovuode laskeutuukin suoraan ruokapöydän päälle, minulla on tarpeeksi tilaa voidakseni asettaa läppärini pöydälle ja työskennelläkseni siinä, sillä Caradomme etuistuimet saa käännettyä kokonaan taakse. Aurinkopaneeleiden vuoksi meidän ei tarvitse huolehtia sähkön riittävyydestä. Täydellisen hiljaisuuden vallitessa saatan päivän työt päätökseen.

Joskus minun täytyy palata vielä seuraavana päivänä edellisen päivän kuvauspaikalle, enimmäkseen siksi, että alitajuntani etsii virheitä ja jään miettimään, voisinko sittenkin parantaa otoksissani vielä jotain. Niinpä lähden aamupalan jälkeen taas ulos sateeseen. 50 metrin jälkeen näen edessäni tuon eiliseltä tutun vesiputouksen, ja pian sen jälkeen kuulen takaani kumisaappaiden lätsähtelyä märkää maata vasten. Molemmat lapsemme ovat seuranneet minua ja tahtovat nähdä, missä isä kuvaa. Vaimonikin tulee jälkijoukoissa ja tuo minulle jättimäisen sateenvarjon. Mietin taas, miten vaivatonta ja yksinkertaista tällainen elämä on. Olemme pian „kotona“, juomme kuumaa teetä ja laitamme lämmityksen päälle. Sitten ajamme pikku hiljaa eteenpäin. Lapset ovat tunteneet olonsa kotoisaksi ensihetkistä lähtien ja hyväksyvät Caradon kodikseen. Lisäksi heistä on mukava nähdä, miten isän kuvat todellisuudesssa syntyvät: tuntevathan he minut vain läppärin edessä kyhäävänä ja studiossa häärivänä valokuvaajana. Menen jopa niin pitkälle, että pyydän heitä antamaan matkan varrella minulle vinkkejä sopivista kuvauskohteista.

Oikeastaan tällä meidän tavallamme olla matkalla on hyvin vähän tekemistä leiriytymisen kanssa. Olemme käytännössä katsoen koko ajan liikkeessä emmekä pysähtyneenä leirintäalueella ollenkaan. Matkailuauto on pikemminkin yksi työkaluni muiden joukossa, eikä minun tarvitse luopua mistään. On sähköä eikä tarvitse mennä minnekään varta vasten lataamaan akkuja ja laitteita, mikä todellakin on luksusta ja iso ero aiempiin matkoihini verrattuna. Yksi lisäetu on sekin, että ruoka kulkee aina mukana. Tykkään paljon kokkaamisesta, ja tähän asti olemme valmistaneet maittavia aterioita matkakeittiössämme. Suurin ero muihin matkustustapoihin ja kotona oleskeluun on kuitenkin tämä vapauden ja riippumattomuuden tunne. Se mahdollistaa uskomattoman spontaaniuden. Minulla on riittävästi tilaa ja työskentelyn vapaus on rajatonta. Matkailuautomme tarjoaa meille sadesäälläkin mukavan paikan vetäytyä suojaan – paikan, joka lämpenee kunnolla ja hämmästyttävän nopeasti ja jossa on ennen kaikkea oma wc. Parin päivän välein tarvitsemme 140 litraa vettä, ja myös harmaavesitankki sekä vessan kasetti täytyy tyhjentää. Sovelluksen avulla löydän tyhjennyspaikat aina kätevästi, vaikka koko maa onkin lockdownissa ja leirintäalueetkin pääasiassa kaikki kiinni.

Käsittelen valokuvissani tavallisesti ajan, paikan, ikuisuuden ja energian välisiä suhteita. Useimmat kuvistani ovat emotionaalisesti hyvin latautuneita ja herättävät voimakkaita tunteita. Aika iso osa itseäni välittyy ottamistani kuvista. Hidas matka Schwarzwaldista Allgäuhin tekee hyvää myös kuvilleni. Valitettavasti vapaa-ajan aktiviteetit eivät oikein ole mahdollisia, sillä kaikki on kiinni: linnat, leikkipuistot, nähtävyydet… No, kaikella on puolensa. Nyt minulla on ainakin yllin kyllin aikaa keskittyä työstämään kuvausideoitani. Usein lähden ulos kuvaamaan yksinäni tuntikausiksi, kun en tahdo viedä lapsia sateeseen tai kun maasto on heille liian jyrkkäpiirteistä.

Sateen ja ylös alas kiipeilyn jälkeen meidän täytyy jättää jäähyväiset mahtaville vuoristomaisemille toukokuun puolivälissä. Pitkäkestoinen sade pakottaa meidät lastemme harmiksi poikkeamaan kotona. Pestyämme pyykit ja täydennettyämme vaatevarastomme lähdemme raesateessa kohti Rügeniä. Luvassa on hyvää säätä, mutta Rügen on täysin suljettu kaikilta muilta kuin siellä asuvilta. Vain työlupani turvin pääsemme ylipäätään määränpäähämme saarelle. Vielä monen kilometrin jälkeenkin tunnemme niskassamme tarkastajien kateelliset katseet. Kieltämättä olomme on vähän kuin pikkurikollisilla, mikä osaltaan vain vahvistaa vapauden ja seikkailun tunnetta.

Päätös lähteä juuri Rügenin saarelle oli ehdottomasti oikea. Missään ei näy ristin sielua. Ei rannoilla, ei kaduilla, ei leirintäalueilla. Pidän kuvista, joissa ei ole lainkaan ihmisiä, joten tervehdin ilolla saaren tyhjyyttä. Täällä Saksan suurimmalla saarella on paljon lämpimämpää kuin etelässä, ja vihdoin lapsetkin voivat mennä ulos ilman kumisaappaita. Matkamme tarkoitus oli jo alusta saakka päästä valokuvaamaan Saksan erikoisia paikkoja, ja yhtäkkiä huomaan, että jäljellä onkin enää viikko. Miten aika onkaan kulunut kuin siivillä! Täällä Rügenin saarella tavoitan paikan todellisen luonteen tyhjyyden ja hiljaisuuden ansiosta. Tuntuu kuin tarkastelisin saarta jotenkin sen ulkopuolelta. Tavallisesti tämä vapaus ja etäisyys puuttuu kuvatessani paikkoja, joissa on väkeä. Nyt saan kuitenkin kuvatuksi ainutlaatuisia otoksia ja olen ikionnellinen. Vaimonikin on onnellinen, ja lapset – no, he vasta onnellisia ovatkin. Meidän nelikkomme on tämän epätodelliselta vaikuttavan maailman keskipiste.

Kuukausi, joka aluksi tuntui kestävän loputtomiin, on yhtäkkiä ohitse aivan liian nopeasti. Kuin olisimme juuri vasta lähteneet. Olen saanut mahtavia kuvia, ja pelkomme lasten pärjäämisestä ovat osoittautuneet turhiksi jo matkan ensi metreillä. Olemme myös todistaneet pystyvämme elämään muutaman neliömetrin kokoisessa tilassa sulassa sovussa ja vailla huolen häivää. Meillä on ollut hienoja hetkiä yhdessä ja tunnelma on ollut rennompi kuin kotona. Käytettävissä olevan tilan pienuus laittaa ajattelemaan totutusta poikkeavalla tavalla, jakamaan työt uusiksi, elämään käsi kädessä. Vähän kuin oikeassa elämässä: vain toinen voi kerrallaan ohjata, mutta yhdessä me päätämme, menemmekö oikealle vai vasemmalle. Caradomme huolehti siitä, että tunsimme olomme koko ajan turvalliseksi, aivan kuin kotona. Minulle tämä matkustustapa antoi mahdollisuuden yhdistää työ ja perhe, ja vaimoni toi tasapainon tähän reissuarkeen. Kaikki, ihan oikeasti kaikki, toimi yllättävän saumattomasti ja jouhevasti. Seisahdumme punaisissa valoissa, katsomme toisiamme pitkään emmekä pääse eroon ajatuksesta: haluammeko me oikeasti takaisin? Millaista olisi elää perheenä matkailuautossa? Mitä varten meidän tulisi palata isoon taloon ahtaaseen kaupunkiin? Mutta entä oppivelvollisuus, sairasvakuutus, ja se ”normaali elämä”? Lapset tietävät, että olemme jo melkein kotona, ja istuvat hiljaa ja apaattisina turvavöissään. Myös me aikuiset pysymme hiljaa, ja jotenkin meihin koskee se todellisuus, että meidän pitäisi taas järjestellä ajatuksemme ja perheemme arjen palaset uudestaan, tai oikeastaan siihen vanhaan ja tuttuun muottiin. Ja niin puraisemme viimeisen kerran evässämpyläämme, ennen kuin käännymme kotipihaan.